KOVA VUOSI 2025
Iso kiitos kaikille jotka on mukana tässä mun matkassa!
Vuoden loput ja tulevan vuoden alut ovat aina itselleni uuden ja vanhan miettimistä. Käyn melko syvälliset keskustelut itseni kanssa, puran vanhaa ja suunnittelen uutta. Vetouistin on kelattu pohjasta takaisin pintaan ja likapyykit ripustettu kuivumaan.
Yrittämisen arki on monesti taistelua omien ja muiden aikataulujen, oman riittämättömyyden ja merkityksellisyyden tunteen kanssa. Pitää jotenkin pystyä luovimaan ja pitää omat ajatukset raikkaana, jotta voi onnistua. Väärät asiat aiheuttavat minulle päänsärkyä joten on melko helppoa huomata, mitkä asiat ovat kannattavia tehdä. Viime vuodesta lähtien olen saanut — tai joutunut — miettimään omaa tulevaisuuttani todella paljon. Toisaalta sitähän tämä yrittäminen juurikin on. Haastan itseäni melko lailla kohti parempaa huomista ja yritän jahdata sitä, mitä oikeasti haluan.
Ehkä kuitenkin se, mikä tässä kuitenkin jyskyttää isoimpana verisuonena päässä, on oma elämä. Tällä tietoa niitä on käsittääkseni vain yksi, ja siitä pitäisi luoda itselle sellainen joka on paras mahdollinen.
Me ihmiset vertailemme liian helposti itseämme toisiin, ja se on välillä kuin laittaisi syanidia suoraan suoneen. Eikä somet ole tässä avuksi: siellä näytetään vain useimmiten vain hienoja ja positiivisia asioita. Tämä taas johtaa minulla helposti siihen, että horjahdan kehäpäätelmiin. Yritän silti säilyttää positiivisuuden, vaikka se on välillä melko vaikeaa.
En tee kuvaamista vieläkään pelkästään rahasta. Jos tekisin asioita rahan vuoksi, menisin varmaan oikeisiin töihin.
KIRJAN TEKEMINEN
Kolin huipulla kesäkuussa 2023 päätin sen! Aikani olin katsellut kaunista Pielistä, ajatukset ryhdistäytyivät ja selkeytyivät: nyt on hyvä aika tehdä ensimmäinen kirjani. Siellä kauniin suomalaisuuden keskellä, ylhäällä yksinäisyydessä, ajatukseni suoristuivat. Annoin itselleni vielä puolitoista vuotta aikaa, ja sitten painokoneet Hatanpäällä voisivat alkaa jyskyttää. Yksi täysi vuodenkierto, ettei tulisi hosuttua, vaan ehtisin rauhassa tarkastelemaan puuttuuko jotain. Minulla oli kuitenkin tunne, että kuvia alkaa olla jo tarpeeksi.
Siitä alkoi henkisesti melko kuluttava puolentoista vuoden jakso: loputonta miettimistä, kuvien vertailua ja huolehtimista siitä, puuttuuko jotain. Katuporan lailla asiat jyskyttivät takaraivossani. Käytännössä tämä ajanjakso loppui vasta tammikuussa 2025.
Yksi asia vaivasi minua pitkään. Oli hyvin haastavaa keksiä, missä järjestyksessä kuvat laitaisin kirjaan. Jälkeenpäin mietittynä ja suhteellisen karkealla lonkkalaukauksella heitettynä sen keksimiseen meni noin kolme vuotta. Ensimmäisen kerran mietin kirjan tekemistä vuonna 2020. Silloin ajatukset kirjasta olivat täysin erilaiset. Istuin siellä, missä voitelen sieluani, siellä missä mieleni lepää eli Kaupinojan ylälauteilla. Eikä siis ihme, että siellä se myös iski! Mitä jos järjestys onkin tammikuusta joulukuuhun?
Sen jälkeen asiat alkoivat loksahdella paikoilleen ja moni asia helpottui eli oli siltikin todella vaikeita. Kun runko oli selvillä, alkoi käytännössä kuvakohtainen analysointi: kuuluuko vai eikö kuulu? Siitä se hiljalleen muodostui, ensin karkeasti ajatuksiin ja sitten ruutu kerrallaan hahmotelmiin. Aika paljon oli asioita, mitä piti miettiä. Vaikka yksittäisen kuvan kohdalla, pystynkö parempaan vai en, tuleeko Tamperetta joka puolelta? Silloin lähdin kamerani kanssa kävelylle.
Ensimmäinen on aina ensimmäinen. Sitä katselee eri tavalla. Kirjasta muodostui minulle hyvin henkilökohtainen. Voisin melkeinpä pitää esitelmän jokaisesta kuvasta tai aukeamasta — miksi ne ovat siinä. Kun luon näitä Tampere-aiheisia valokuviani, ne kertovat melko tarkasti siitä, miltä mieleni maisemat kulloinkin näyttävät. Kesä tuo kepeyden, kaamos tuo tummuuden. En ole ikinä yritänyt tarttua matalalla roikkuviin hedelmiin. Siksi yritän kuvillani löytää aina jotain uutta. Vaikka voisin, en oikein pidä ilmiselvän monistamisesta vain siksi, että algoritmit tanssisivat luomieni pikseleiden tahtiin.
Tiesin jo alkuun, että kansikuva olisi hyvin määrittävä tekijä koko kirjalle. Askelmerkin pitäisi osua isosti lankulle: siinä pitäisi olla sielu, ripaus dramatiikkaa, hyppysellinen kaunista Tamperetta ja varsinkin sen historiaa. Tottakai monen muunkin asian pitäisi osua. Lauantai-iltana lokakuussa 2020 ajoimme Hakametsän jäähallilta kaupungin kautta kotiin Kortelahdenkadulle. Huomasin Näsijärven työntävän vahvaa sumua pitkin Tammerkoskea. Sumu jos mikä inspiroi minua. Kotiin päästyäni kamerat kainaloon ja lähdin tietenkin kuvailemaan.
Tuona iltana vanhempi nainen käveli ohitseni kohti Frenckeliä. Heti kun kuva oli kameralla, tiesin on todella väkevä ehdokas! Ajatuksiini heräsi myös, etten enää pysty parempaan. Hyvät kuvat tuntuvat, niin nytkin. Muistan yhä sen euforian kun kävelin Finlaysonilta pitkin Puuvillatehtaankatua. Pidin tuota kuvaa piilossa neljä vuotta.
Jälkeenpäin tätä möhkälettä on helpompi tarkastella. Veistelin aika paljon itsestäni paloja tähän, vaikken sitä siinä hetkessä tietenkään tajunnut. Olin taas lähellä loppuun palamista. Sinne päin mutta en ihan vielä siellä asti. Sanoisin, että sitä polkua pitkin kuitenkin kävelin jo. Kynttilä tuprutteli kahdesta päädystä keväästä 2024 oikeastaan tammikuun loppuun 2025 asti. Silloin kaikki alkuhässäkät alkoi olla valmiina. Juhlat juhlittu, tilaukset toimitettu. Otin tauon.
Se oli jälleen kerran semmoinen yllätys itselle kuinka varkain se vain hiipii. Kerran aikaisemmin tämä on myös tapahtunut, joskus koronan aikoihin. Suoritin syksyn, ja pelkästään tuosta palautuminen kesti 3-4 kuukautta. Silloin ei tehnyt mieli koskea kameraan. Sanoisin, että se on bad for business.
Alitajuisesti pientä taukoa vietettyäni huomasin kesällä 2025, etten ollut tehnyt tai ajatellut yhtään mitään kirjaan liittyvää muutamaan kuukauteen. Jälkeenpäin taas tajusin mistä on kyse. Tätä ei kuitenkaan saisi tapahtua: valokuvaus on kuitenkin ainoa oksa josta roikun enkä haluaisi sahailla sitä poikki. Kirjottaessani tätä mietiskelen taas tapoja, miten saisin suojeltua mieltäni, se on kuitenkin minun tärkein työkaluni.
Pidän museoista!
Yritän käydä niissä niin paljon kun mahdollista.
Tässä istuskelen Mäntässä Serlachiuksen kartanon alakerrassa.
Siellä tulee yleensä istuskeltua hetkinen.
OLEN OTTANUT MILJOONIA VALOKUVIA.
MITEN RAKASTUA KUVAAMIsEEN
UUDESTAAN JA UUDESTAAN?
HEUREKASSA!
JÄÄKAUDEN JÄTTILÄISET
INTOHIMO
Ainakin minulle tämä on intohimoala. Jollain tavalla se on vienyt minut täysin mennessään vuosien aikana. Onnistumisessa on aina jotain yllättävää ja taianomaista. Valokuvauksesta on tullut minulle elämäntyyli. Kuvaaminen on aina mielessä kun suunnittelen asioita. Huomasin jopa mittailevani tulevan talvitakkini taskuja varmistaakseni, että kamera varmasti mahtuu mukaan.
Helpot syötöt takatolpille on tietenkin lomakohteet, ne olen jo useaan kertaan valinnut kamera edellä. Mistä saisi ja minkälaiset olisivat hyviä kuvia portfolioon? On täysin tavallista katsella mainoksia kaupoissa, ratikoissa ja lehdissä. Valokuvia on vaikea paeta. Intohimokin on venyvä lihas, jota pitää vaalia, lietsoa ja löylyttää.
Niihin aikoihin, kun olin jo ostanut ensimmäisen järjestelmäkamerani, puhuin mummun kanssa valokuvaamisesta. Muistan ikuisesti hetken, jolloin mummuni katsoi minua silmiin ja sanoi, ettei hän näe minussa intohimoa kuvien ottamiseen. Hän viittasi isänisääni, joka oli yrittäjä, maalasi tauluja ja otti eläessään valokuvia kamera aina mukanaan.
Mummuni sanat tuli kylkeeni kuin saunan ovi. Aikanaan kesti kauan ennen kuin pystyin nieleskelemään niitä. Muistanhan ne edelleen, parikymmentä vuotta myöhemmin. Kun aloin päästä tuohtumuksesta yli, nuo sanat alkoivat avata täysin uusia ovia, joiden takaa tulvi ajatuksia.
Nyt ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoitti, eikä tietenkään sanonut sitä pahalla. Jälkikäteen olen päätellyt, mummun tienneen hyvin tarkasti mistä puhui. Mummu ja isoisä olivat aikanaan yrittäjiä ja pitivät muun muassa maalikauppaa Tampereen Kauppakadulla (missä olen muuten syönyt esimmäistä maalituubiani kaksivuotiaana). Vaikka nuorempana en oikeastaan tiennyt mistään mitään, tuntuu nyt siltä, että puhuimme paljon tärkeistä asioista: historiasta, yrittäjyydestä ja taiteesta. Kävin siellä usein, me asuttiin ensimmäisessä kerroksessa ja mummuni kolmannessa.
Noista sanoista on jäänyt minulle roppakaupalla periksi antamattomuutta. Loputon intohimohan on lopulta se ainoa mitä tässä tarvitsee.
Tylsistymisen pelko on eteenpäin ajava voima.
TALLINNAN
TAIDEMUSEOSSA!
TAMPERE-AIHEISIA TAULUJA
Tauluja toimistoihin tai koteihin. On välillä jopa liikuttavaa, kun ihmiset välittävät näistä minun kuvista sen verran, että haluavat niitä tauluiksi. Tämä jos mikä on koukuttava tunne.
Oli suuri kunnia tulostaa ottamiani Tampere-aiheisia kuvia tauluiksi Tampereen uutuus hotelliin H28. Kuvia löytyy huoneista ja käytäviltä.
H28
Suhteellisen osuva yritys tuli vastaan Torniossa.
Tottakai selfien paikka!
Melankolinen Suomi inspiroi!
Tässä ollaan reilu 30min Oulusta etelään.
Metsänvihreä on mun lempiväri.
ONNISTUMINEN
Tämä on onnistumisbisness. Valo on joko päällä tai pois päältä ei ikinä siinä välissä. Se tekee tästä välillä todella hankalaa. Jotta voi ymmärtää, mitä on tekemässä, pitää oikeasti hahmottaa kokonaisuuksia. Välillä ne kokonaisuudet on todella suuria. Vaikka kaikkea ei voi hallita, välillä on pakko luottaa myös hallittuun tuuriin. Tarkennan vielä, että olosuhteiden hallintaa tiettyyn pisteeseen jotta tuuri voi luoda tuulahduksensa.
Epävarmuuksia on paljon, ne pakottavat olemaan sinut itsensä kanssa sekä todella itsevarma oman tekemisen suhteen. Tässä työssä pitää onnistua ihan joka kerta. On otettava riskejä, mutta samalla on ymmärrettävä ne riskit, joita ottaa. Tässä hommassa puolittaisista onnistumisista ei sähköpostit enää kilise.
Olen pitkään miettinyt ja purkanut onnistumisia: miksi joskus onnistutaan ja joskus ei. Siinäkin on niin montaa eri tasoa. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että suurin niistä on olosuhteiden hallinta. Tämä voi kuulostaa itsestään selvältä, mutta sitä se ei ole. Pitäisi pystyä hallitsemaan monia eri asioita: keliä, miljöötä, laitteita ja vaikkapa yleistä ilmapiiriä. Laitteiden sakkaaminen saa oravan kävelemään muuntajaan välittömästi. Yksi kaikkein vaikeimmista hallittavista asioista on se, millä mielentilalla ihmiset tulevat kuviin. Valokuvattavana oleminen ei kuitekaan ole kaikille sitä pehmeintä toffeeta. Toisten lähimenneisyyteen koskeminen ei ole helppoa. Aika monella on myös huonoja kokemuksia kuvauksista jotka nousevat pinnalle kuvauksissa. “Vihaan sitten valokuvattavana oloa eikä minusta saa hyviä kuvia” on lause jonka kuulen todella usein. Näiden kaikkien asioiden kanssa on vain elettävä ja onnistuttava.
Luovuuskin on väsyvä lihas. Joskus pitää olla tekemättä mitään, ihan vain siksi, että mielipide säilyy. Tässäkin itsensä tunteminen nousee esiin: joskus kannattaa, joskus ei. Pitää vaalia ja lietsoa omaa inspiraatiota. Joskus asiat syntyy itsestään ja joskus niitä pitää jahdata kaukaakin. Lisäarvon tuottaminen on kuitenkin lyhykäisyydesään se, mitä minun pitää saada aikaiseksi.
Ei ole kauaa kun aloin suhtautua valokuvaukseen urana. Se sai minut miettimään ponnistamista. Sanoisin, että ponnistan kuitenkin monia odotusarvoja vastaan. Tässä maassa missä köyhyys ja koulutus on periytyviä ja hyvin määrääviä tekijöitä tulevaisuutesi kannalta. En tätä tietenkään aikanani tajunnut mutta jälkeen päin tietenkin. Vedin suhteellisen raskasta varjoa yli 30-vuotiaaksi ymmärsin sen.
Oli vaikea mahtua 90-luvun kouluun visuaalisena ihmisenä. Kuten silloinkin, niin myös nytkin. Opin tekemällä, kokemusten kautta, enkä varsinaisesti tuijottamalla taululle. Oppituntien aikana mieleni liiteli jossain hyvin kaukana Amurin koulun ikkunoiden ulkopuolella. Hyvin yksinkertaiset asiat kuten yhdyssanat, pilkut, pisteet ja vaikka lauseet, jäivät oppimatta. Kun et osaa näitä, niin käytännössä jokainen vastaus on kieliopillisesti surkeeta, eikä irtopisteitä juuri heru. Reilusti yli kolmekymppisenä aloin miettimään näitäkin asioita. Se tuntui vähän tyhmältä, mutta pakko se vain oli. Ilman opiskelua oli hankalaa tuottaa tekstiä tarjouspyyntöihin tai nettisivuille. Kliseissesti sanottuna: jatkuvaa kehitystä.
NIKON 2005-2025
Vanhat tavat eivät avaa uusia ovia. Tätä toistelin itselleni ennen kuin päätin kesällä pitkän taipaleeni Nikon-kameroiden kanssa. Olinhan kuvannut niillä 20 vuotta. Tämä ei ehkä kenellekkään muulle merkitse tuon taivaallista, mutta minulle harppaus oli todella suuri. Viikkasin kaiken tutun ja turvallisen nättiin pakettiin ja ojensin Rajalassa Tonille.
Toivottavasti olen oikeassa tämän tunteen kanssa, että nikon on antanut minulle sen minkä se pystyi. Vuonna 2005 se innosti, sitten se vihastutti, myöhemmin raivostutti ja aiheutti voimattomuutta. Kuvat eivät tulleet ulos semmoisena kuin ajatukseni olivat. Lempeästi se kuitenkin jaksoi. Se ohjasi minua kohti kärsivällisyyttä ja hidasta oppimista. Tärkeimpiä oppeja ei voi hotkia, vaan ne pitää sisäistää ja siinä jokaisella kestää oma aikansa.
Opin hiljalleen potkimaan valokuvauksen peruskiviä, ja vieläpä ehkä oikeaan suuntaan. Satojen tuhansien ja miljoonien toistojen jälkeen aloin kokea pientä tyytyväisyyttä. Tämä tunneside aiheuttikin päänvaivaa minulle. Tämä ei ollut mikään hetken mielijohde: testasin Fujifilmin GFX-kameraa lähes puolitoista vuotta.
Kamera on työkalu, siitä pitää irrota fiilistä! Siihen koskeminen pitää olla kuin bensaa liekkeihin. Joka kerta kun siihen koskee, pitäisi haluta luoda jotain. Sen pitää osua niin monella eri tavalla. Sanoisin, että jonkun pitää myös ärsyttää jotta siihen syntyy syvempi suhde.
SUOMEN KUVAUS
Loputon vaelteluni pitkin Tamperetta on herättänyt luonnollisesti ajatuksen kauniin Suomen valokuvaamisesta. Lapsetkin kasvavat, ja mietin onkohan tämä se hetki kun voin kalibroida tutkani uudestaan ja availla elämäni sivuja seuraavan aukeaman kohdalta.
Suomen kuvausta voi ajatella melko isona omenana. Pitää vain jyrsiä ja ottaa pieni pala kerrallaan. Olen nähnyt loputtomasti hienoja valokuvia Suomesta, ja ne ovat herättäneet minut pohtimaan, että mitenköhän pääsisin sinne ja vieläpä oikeaan aikaan. Olen screenshottaillut, tallentanut linkkejä ja karttapaikkoja jo niin paljon, etten usko niiden olevan enää edes hyödyllisiä. Olen tottakai ostanut kirjojakin aiheesta, jostain kohtaan sitä omenaa pitää vaan haukata.
Jonkun verran olen jo siellä täällä käynyt, mutta tässä kontekstissa en ole käynyt varsinaisesti missään. Se jos mikä herättää pienen avuttomuuden ja voimattomuuden tunteen. Tälläisessa taltioimistarkoitukseen Suomi on valtava maa: lukematon ja loputon määrä on paikkoja joissa pitäisi käydä. Mikäli tiedät missä kannattaa käydä niin slaidaa DM:äään ja kerro!
Se mikä erottaa tämän isosti Tampereen kuvamisesta, on yksi valokuvauksen absoluuttisesti tärkeimmistä asioista: “hetki”. Tämä on hyvin erilaista tekemistä. Joka paikkaan kestää aika kauan, ja ajankohta on myös äärimmäisen tärkeä. Hetki on valokuvauksen tärkeimpiä ellei tärkein. Olemalla Tampereella hetkiä on loputtomasti ei tarvitse kuin liikkua, nauttia ja painaa nappia. Suomen hetkiä pitäisi taas suunnitella etukäteen, olla oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja sitten ottaa kuvata. Tästä syntyy luultavasti minulle seuraava haaste, joka pitää mieleni virkeänä seuraavat parikymmentä vuotta.
Yritän aina tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Jos en, tiedän olevani väärässä paikassa.
STUDIO
TAPIONKATU 12, 33100 TAMPERE
SIELUKKAAT HENKILÖKUVAT
Uudet ajatukset eivät kävele täyteen huoneeseen!
Kaikkihan alkaa aina jostain pienestä. Joku pieni siemen joka luo kolinaa tynnyriin. Ärsyke istuu olkapäällä, aiheuttaa tekee kutinaa mitä ei voi raapia. Jotain sellaista, joka hiljalleen alkaa jalostua ajatukseksi.
Viime vuodet olen tehnyt pitkälti B2B-kuvauksia, ja niissäkin kohteena on lähes aina ollut kyseessä ihminen. Tämä on herätellyt ajatukseen siitä, että alkaisin tekemään sielukkaita henkilökuvia. Ihmisten kuvaaminen on hyvin koukuttavaa. Onnistuessasi olet tehnyt jotain ikuista, jotain mikä kulkee ihmisen mukana loppuun asti.
Tähän tarkoitukseen tarvitsen studion ja uskoisin, että löysin tähän hyvin soveltuvat tilat! Tilan etsimiseen meni reilu vuosi. Minulla oli tiettyjä reunaehtoja kriteereihin. Uskon löytäneeni tilat, ikkunasta näkyy kaunis Branderin Kenkätehdas. Sitä on mukava katsella.
Valo ja kuvaus. Ajattelen valon luomisen olevan käsityötä. Valon luominen on kuitenkin se, millä pyrin hallitsemaan niitä olosuhteita. Valotus on se millä haluan luoda itselleni tunnistettavan tyyliin. Yritän myös luoda studiooni ympäristön missä on kiva käydä, olla ja kahvitella. Tällä toivon, että inspiraation kiuas laittaa itsekseen klapeja takkaan.
Testailen valoja itsekseni, ihan vaan testimielessä. Saan myös hieman kokemuksia kameran edessä olemisesta. Yleensä kun valmistaudun kuvauksiin, katson onko valot kunnossa. Tässä kolme esimerkkiä:
Ensimmäisessä testasin hyvin pehmeetä valoa. (18.6.2025)
Toisessa kuvassa on käytin kolmea valoa mutta silti hieman niukemmin ja värikkäämpää.
(Lokakuu 2023)
Kolmannessa kuvassa on vain yksi ritilävalo.
(Elokuu 2024)
ATELJEE
VALOKUVATAIDETTA SISUSTUKSEEN
Sen haluaisin vielä sanoa tässä, että monen pienen yrityksen takana on ihmisiä jotka laittaa aivan kaiken likoon unelmiensa eteen.
Toivottavasti me arvostettaisiin Suomalaista työtä sen verran, että lopetettaisiin esimerkiksi temuttaminen.
Tuntuu kuin korona-aikana maailmalle tapahtui jotain, vaikea pukea sitä sanoiksi mitä se on. Jotenkin tuntuu, että olemme enemmän omissa oloissamme, ikään kuin muurien takana. Muuttuiko kaikki jotenkin vakavammaksi vai jäimmekö me vain enemmän koukkuun digitaalisuuteen? Digitaalisuus ei kuitekaan tunnu miltään, se saa meidät vaan jahtaamaan jotain. Jotain semmoista mitä ei ole olemassa. Kompastelen toki itsekkin doomscrollauksen kanssa, aina on muka jotain mitä etsiä.
Jos juttelen studio/galleriallani yhdenkin ihmisen kanssa niitä näitä se jää oikeasti mieleen! Siitä minä pidän, sillä on merkitystä vaikka ei juteltaisi yhtään mistään. Siksi kutsunkin teidät kaikki kahville! En ole oikein elämässäni järjestellyt tapahtumia tai juhlia, mutta tässä Tapionkadulla ajattelin, että tällä kaikki muuttuu. Vaikka varsinaisesti en pysty ilmoittamaan aukioloaikoja niin olen melkein päivittäin paikalla.
Olen kohta ollut 15 vuotta yrittäjä - toivottavasti joskus olen myös onnistuja. Tai pakkohan tässä on onnistua kun ei mulla ole oikein muutakaan.
Kun elämme tämän Suomen kylmän talven, voimme ymmärtää sen kesän. Iloa ja valoa tasaipuolisesti, toivottavasti vuodesta 2026 tulee hyvä!
Käy katselemassa minun kutsumuksellista tyytymättömyyttä:
TAMPEREKUVIA.FI
— Wille