Hevonen

Olin vesisateen jälkeen kuvailemassa filmille Teiskossa.

Mun mielestä vesisateen jälkeen on inspiroiva keli, on hiljaista, tyyntä eikä yleensä ketään missään. Pysähdyin tutulle bussikatokselle, se on viitapohjassa peltojen välissä, otin kameran mukaan ja lähdin kävelleen kohti pellon reunaa, filmirullassakaan ei ollut kuin kaksi ruutua jäljellä. kävelin tien reunaa pitkin kun paikalle laukkasi ruskea hevonen. Ihan selvästi se katseli mua ja minä sitä.

 Siinä maaseudun hiljaisuudessa me katseltiin toisiamme. Samalla aloin miettimään koskahan olisi oikea hetki ottaa kuva. Odotin kamera valmiina ja toivoin hevosen tekevän jotain mikä pakottaisi mut painaan nappia, samalla halusin olla myös tuhlaamatta filmiä ja odottaa vielä parempaa hetkeä. 

Autossa oli toki lisää filmiä, mutta sinne oli matkaa, ja jos olisin lähtenyt hakemaan sitä, tuo hetki olisi todennäköisesti mennyt ohi.

Otin kuvan.

Tässä on filmin hienous. 

Pitää tarkkaan miettiä koska painaa nappia, filmiä on kuitenkin aina rajallinen määrä kamerassa, filmin vaihtaminenkin vie tietenkin oman aikansa. Se laittaa sut miettiin tarkasti mitä oot tekemässä ja odottamaan sitä oikeaa hetkeä. Se tuo valokuvaamiseen ihan uuden näkökulman. Sittenhän on tietty vielä se tekninen suoritus.

Hetki, sen kun saa tallennettua kuvaan, kuvasta tulee tietyllä tavalla ikuinen. Henri Cartier-Brensson, kuvaaja joka tajusi tilanteen. Otin hevosista nuo kaksi jäljellä olevaa ruutua ja kävin vaihtamassa filmin, mutta se tilanne oli ja meni. 

Otin kaksi kuvaa, en tiedä otinko ne oikeaan aikaan, mutta jälkeenpäin olin tyytyväinen ettei mulla ollut digikameraa mukana.

 

LISÄÄ VALOKUVIA
instagram - wilnyy